"To run away, the only answer"
Edelleen. Se on niin käsittämätöntä miten samat asiat pyörii kehää. Ne pyörii kehää ja mä pyörin niiden kanssa. Meen sekasin ja jään jumiin. Niiku jonku jojon naru. Jotenkin sitä on vihanen itelleen ja samalla kuitenkin surullinen. Miksen mä pääse näiden tunteiden ohi? Miksei ne jää jonnekkin menneisyyteen? Koska niillä on paiskottu mua naamaan koko miun elämä. Koska mie olen pakottanut itteni luottamaan niin monta kertaa, jopa ohi sen hyvin vahvan gut feelingin. Se tuntuu jotenkin siltä, että miun sisällä on joku mekanismi rikki. En tiedä oonko mie lyöny sen ite rikki, vai onko maailma hajottanut sen. Tuntuu vaan siltä, että sellanen suora luottaminen on ihan mahdotonta. Vaikkei ois mitään hälyytys merkkejä, niin pääsen jotenkin silti ohjatuksi siihen dialogiin, että turpaan tulee. Kaikki ihana ja hyvä on väliaikasta. Joku sen tulee tahraamaan. Jossei se tuu ulkopuolelta ni sit mie sen onnistun jotenkin suhraamaan.
Nää fiilikset alko nyt työntää mua taas kauas. Tuli sellanen irtaantumisen tunne. Yritin Rlle sanoo et ota kiinni miusta, mutta en osannu ilmasta itteeni enää siinä tilassa mitä mie todella tarvitsin. Että miusta tuntuu, että mie karkaan jonnekkin ja katoan, että piä lujaa kiinni niin, että mie pysyn tässä. Kun R sitten vastas,että miehän piän kiinni jo, ni tuli sellanen, "tyydy siihen mitä saat älä ole hankala" -olo.
Vähänkö nopeesti aktivoitu taas kaikki vanhat toimet. Kynnet uppos välittömästi ihoon. Koska kipu pitää jalkoja maassa ja todellisuutta olemassa. Siitä oli se apu et pystyin muistaa mitä ollaan terapiassa puhuttu, et oli mikä oli, itteesä ei saa satuttaa. Kylmä resettää hermoston. Tajusin siis lähtee uittaa kättäni jääkylmässä vedessä. Oli muuten yllättävän tehokas juttu. Pitää muistaa jatkossa tuo. Ja kirjottaminen auttaa. Täytyy muistaa nyt oikeesti sekin, kun aivot menee solmuun, et saan jotenkin tuotettua tätä asiaa ulos niin, että se on täysin puhtaassa muodossa.
Ja sen lisäksi. Miulla ei ole mikään kiire luottaa. Sillä jos kaikki mitä miulle on sanottu on totta. Ni miulla pitäs olla miun elämäni loppuun aikaa opetella luottamaan. Ja pitää muistaa, et se mitä on rikottu yli 30 vuotta, ei hetkessä korjaannu. Ole armollinen itsellesi.
